Kun ollaan käsittämättömän reunalla
ei puhuta loogisia ja puhutaan
kaivovedenkirkkaita. Valo sokeltaa,
sähköttää. Kerron sille: sammalikossa
voi vaeltaa ja uneksua, poiketa taloon
vanhenemaan, muuttumaan helläksi.
Mustasta ja valkeasta punottu köysi,
miten paljon kestät niskan katkeamatta.
Valon kädet kietoutuvat kaulalle,
suu korvassa, juhannusruusu rävähtää auki
ja kaivoniityllä on usvaa, joku muinainen kerää
seitsemää kukkaa, vanhenemaan, pehmenemään.
Mustasta ja valkeasta punottu köysi, punottu
seppel, pyöritä, lennätä, kuluvat kohta.
Valo nostaa vedet silmiin, kukka virkistyy
kaivovedessä, kylmät pohjimmaiset, rakkaudet,
lapset, hetki vielä, anna pikkuvauhti, kiik-kaa, kiik-kaa
kaivon reunalla, pidä kaulasta kiinni.
Johanna Venho (Finlandia, 1971). Poeta y autora de literatura para la infancia. Entre sus premios, el Premio Kritiikin kannukset 2000 y el Premio Einari Vuorela Poetry 2008 a la mejor colección de poemas.